HUOM!

Kuvien käyttäminen ilman lupaa on tekijänoikeusrikos. Tämän blogin kuvia ei saa käyttää virtuaalikenneleissä eikä muissakaan samantyyppisissä asiayhteyksissä.

VALIKKOPALKKI

29. marraskuuta 2013

Pientä murinaa, pientä tuhinaa, mielenosoituksia - A little bit of grr, a little bit of tuff and demonstrations

Pienen koiran tuhinasta korvaasi on ihana paikka tehty. Niin se aika kuluu ja pentuset kasvavat. Kohta Alfa-pentueemme on jo neljän viikon ikäinen, ja kotiin pentue tulee itsenäisyyspäiväksi. JEE!

A wonderful world is made of small dogs breathing against your ear. Time really flies and our little pups just keep growing up. Our Alpha litter is already four weeks old, and back to home they will come on the Independence Day. JEE!

3 VIIKKOA - 3 WEEKS

Viime viikonloppuna kävimme ensimmäisen kerran katsomassa pentujamme Äänekoskella Tuijan luona. Kaikki neljä voivat hyvin ja ovat elämässä kiinni - ainakin nämä yhdet ahneet tytöt. Viiru ja Valle tulevat perässä ilman ahnehtimatta. Valle on vain fiksu eli kakka pysyy kovahkona ja maha hyvässä kunnossa. Viiru taas hieman kehityksestä jäljessä pitää huolen ruoka-ajoista, mutta on maltillinen. Mustis ja Kaulus ovat taas sitten aivan jotain muuta eli ahnehtivat massunsa ruikulille, mutta onneksi vain hetkeksi.


Last weekend, we went to see for the first time our litter at Äänekoski at Tuija's house. All four of them are doing well and have taken a very good grip of the life - especially these two greedy girls. Viiru and Valle are coming behind them without too greedy attitude. Valle is just smart, so that the poop stays hardish and stomach is in good condition. Viiru on the other hand is a little behind in development, so she takes care of meal times, but is a bit modarate in eating. Mustis and Kaulus are a bit something else, they eat with speed and result is a bit wet poop, but fortunately only for a moment.

Nelikkomme oli asunut Tuijan luona viime viikonloppuun mennessä kaikkiaan kaksi viikkoa. Painot olivat nousseet hienosti ja tasaisesti. Sanotaanko, että Tuija on kyllä tiennyt kaikki konstit ja tropit, miten pennut saadaan syömään ja hyvin. Lisäksi hänellä on ollut loistava apuri - Nasu-rouva, joka on hoitanut pieniämme suurella sydämellä. Ilman tätä kaksikkoa (ja koko Tuijan perhettä - tyttäret!!!) emme kyllä olisi selvinneet tästä mitenkään. Olemme sen Peten kanssa todenneet toisillemme usein, ja saman teimme taas, kun ajoimme kohti Äänekoskea.

Our little litter has been living at Äänekoski about three weeks. Weights have risen nicely and evenly. Let us say that Tuija has done a hell of a job with them, not just taken care of them, but she really knows all the little tricks and the medicines, how puppies will eat well. In addition, she has had as a co-operator a great wizard - Lady Nasu, who has taken care of our little ones with a big heart. Without this duo (and the whole Tuija's family - daughters!!!), we would have not been able to survive this way. Me and Pete, we both, have said that to each other frequently, and we did the same again as we drove towards Äänekoski.

Matkalla Tuijan luo, Äänekosken keskustan jälkeen, näimme näitä myrskytuhoja eli paljon kaatuneita puita metsissä. Ihme, että tämä alue säästyi suuremmilta tuhoilta. Lisäksi onni oli, että Tuija asui talossa, jossa sydämenä toimii leivinuuni. Talo oli kotoisa pieni rintamamiestalo, josta näki aitauksien perusteella heti, että täällä asuu koiraihmisiä. Kun astuimme ovesta sisään, meitä tuli tervehtimään talon valtijat, colliet. Kun he olivat hyväksyneet meidät, menimme pentulaan ihastelemaan meidän mussukoitamme. Jännitin tätä hetkeä kovasti. Sydämeni takoi kauheasti, kun kävelin lähemmäksi ja lähemmäksi huonetta. Millaisessa kunnossa ne olisivat? Olisivatko ne ystävällisiä? Nukkuisivatko ne vain? Söisivätkö ne? Tykkäisivätkö ne meistä? Kaikki nämä kysymykset pyörivät päässäni.

On the way to Tuija, after the Äänekoski town center, we saw these storm damages, a lots of fallen trees in the forests. It is a wonder that this area suffered just a little of bit, although there could have been a possibility to a much bigger destruction. In addition, Tuija lives in the house, where the oven is the heart of the house. The house itself was a cozy little one family house, of which you saw right away that here lives people with dogs. When we walked inside, the kings and queens of the house, collies, came to greet us. Once they accepted us, we went to admire our little pups. I was so nervous because of this particular moment. My heart hammered terribly, as I walked closer and closer to the room. What kind of shape would they be? Would they be friendly? Would they just sleep? Do they all eat? Would they love us? All of these issues revolved around my head.

Istuuduin lattialle Peten kanssa, kun Tuija kaivoi yksitellen pentuset meidän nähtäväksi lattialle. Siinä ne olivat edessämme oikeasti ja elossa. Tuhinaa ja kuhinaa kuului, kun nämä pienet sankarit tepastelivat maton päällä ympäriinsä. Katselimme ja ihmettelimme Peten kanssa tätä elämää, mikä edessämme avautui eräänlaisena hidastettuna, vaappuvana toimintana. Viiru ja Mustis kiipeilivät jalkani päälle heti. Viiru oli täynnä elämää, se oli aktiivinen, se oli elossa! Itku meinasi tulla silmään jo siinä. Mustiksen nostin syliini ja ärripurri paljasti luontonsa heti eli kauhea räyhä alkoi, että: "Nainen! Minua ei pidetä sylissä. Minä olen iloinen, kun neljä jalkaani ovat maassa." Noudatin käskyä. Kaulus oli helppo, äitiinsä tullut rauhallinen tapaus sylissä. "Minua saa katsella ja kehua, minua saa kosketella. Pidän siitä." Valle oli myös ihanan hellä ja toisaalta tomera pieni mies. Kuulemma ensimmäiset astumisyrityksetkin oli tehty jo aikaisemmin eli eloa ja kipinää riittää. Tätä neitolaumaa hän saisikin paimentaa täällä ihan rauhassa. Sylissä Valle katsoi suoraan silmiin isoilla sinisillä silmillään ja sanoi: "Minä olen ihana poika."

I sat down on the floor with Pete when Tuija dug out one by one our pups to be seen on the floor. There they were in front of us and really alive. There were lots of fuzz and buzz when these little heroes walked around the carpeted area. We watched and wondered all this life, which opened in front of us as a kind of slow motion, wobbly activity. Viiru and Mustis climb up my feet right away. Viiru was full of life, she was active, she was alive! Tears almost were about to enter in my eyes because of this. I lifted Mustis up to my arms and that fighter revealed the true nature of her immediately, when she began to cry: "Woman! I'm not considered to be on your lap. I'm really happy when I have my four legs on the floor." I followed the instruction. Kaulus was easies, she was like her mother, calm in the lap. "You are allowed to watch and praise me, you may touch me. I like that." Valle was also wonderfully gentle and on the other hand very bustling little man. Reputedly he had tried to mate for the first time, so he had life and spark just enough. This girl group could use a shepherd like him in the flock here. In my arms Valle looked straight in to my eyes with his big blue eyes and said, "I am a wonderful boy."

Pelkoni siitä, että katselisin jotenkin sairaanloisia tai kärsiviä pentuja, haihtui siinä ja silmissä. Ihmettelin mielessäni koko ajan, että nämä pentuset ovat oikeasti meidän. Jotenkin jokaisen pentusen yllä lenteli eräänlainen tähtikehä, jokainen oli oma persoonansa, jokainen näistä oli oma ihana tapauksensa. Jokainen näistä näytti terveeltä ja eloisalta - ja ne ilmaisivat sen. Ruokahalu pentusilla oli loistava - tuttia imettiin, ja nämä olivat kokeilleet jo kiinteääkin ruokaa samalla innolla aikaisemmin. Pissi ja kakka juoksivat myös normaaliin tapaan. Kaikkiaan näin edessäni siis ihania, terveitä ja eloisia pentuja - vilkkaitakin jopa. Neljä jalkaa vatsan alla eivät meinanneet riittääkään joskus. Näissä on hyvinkin hommaa, kun ne saavat tasapainonsa kuntoon kunnolla.

My fear that we would be looking at somehow sick or suffering puppies disappeared. I wondered in my mind all the time, that these pups are really ours. Somehow, each of the puppies had a group of stars flying above each one of them. Each of them have a wonderful personality. Each of these puppies appeared to be healthy and alive - and they expressed it. Appetite was fantastic - they sucked a pacifier, and these were already experimented a solid food at the same time looking forward to the past. Pee and poo ran normally. All in all I see in front of me wonderful, healthy and lively puppies - too lively sometimes. Four feet under the belly are not enough sometimes. You really have a lot of work with these, when they get their balance in order.


Vaikeinta oli lähteä Tuijan luota pois. Vaikeinta oli hyvästellä pienet. Ne jäivät sinne nukkumaan tuomallemme pehmeälle peitolle. Näin pienet tottuisivat tuoksuumme ja kokisivat sen omakseen. Siirtyminen takaisin parin viikon päästä ei sitten olisi iso ongelma. Koko matkan takaisin kotiin mielessä pyörivät vain pennut ja valinta: kenet jättäisimme kotiin?

The hardest part was to leave from Tuija. The hardest part was to say goodbye to those little small ones. They were sleeping on our blanket. This way the little ones get used to our scent and they will feel it as their own. So when we take them back home after a couple of weeks there will not be a big problem. All the way back home my mind spun around puppies and the choice: "Which one of these we are going to keep?"